Elämässä on tiettyjä faktoja, kuten että pesukone syö sukkia ja joka toinen suhde päättyy eroon. Jotta maailma pysyy tasapainossa, tiettyjen asioiden määrän pitää pysyä maailmassa vakiona. Kuten läskin (jos joku laihtuu, jonkun toisen täytyy lihoa) myös onnen määrä maailmassa on vakio: jos joku on onnellinen, vastapainoksi jonkun toisen täytyy olla onneton. Jonkun täytyy aina olla se tilaston joka toinen, ja tällä viikolla se olen ollut minä.

Kaikki alkoi siitä, kun luin ystäväni gradun omistuskirjoitusta, jossa hän kiitti poikaystäväänsä: "Ihanaa, että olet siinä ja rakastat minua". Voi että, ihanaa, että mun ystäväni on niin onnellinen! Jatkoa seurasi seuraavina päivinä. Kuuntelin ihmisiä, ja mietin, miten tällä hetkellä niin monen lähipiirin ihmisen elämä kuulostaa lähes täydelliseltä. Miten ihmiset tuntuvat olevan niin varmoja itsestään, ihmissuhteistaan, siitä mikä elämässä on hyvää, tärkeää ja tavoiteltavaa. Hienoa, että toiset ovat, mutta vastapainoksi jonkun toisen pitää olla epävarma.

Tiettyjen asioiden määrä maailmassa on vakio niin mikro- kuin makrotasollakin (vähänkö hienoja sanoja sitä oppiikin kasvatustieteitä lukiessa, ei oo menny tääkään vuosi hukkaan). Yksi niistä on onnen määrä. Jos yhdellä elämän alueella menee hyvin, niin toinen pissii melkoisen suurella todennäköisyydellä. Kun koulussa ja koiran kanssa meni paremmin kuin aikoihin, olisi helpon todennäköisyyslaskun avulla voinut laskea, että kohta tulee angsti jollain toisella elämän alueella. Ja niinhän se tulikin.

Meniköhän se jotenkin näin: Mitä enemmän opin tuntemaan miehiä, sitä enemmän rakastan koiraani.